Mutta nyt se tuntuu hyvältä. Virkistää. Kirvelee vähemmän sisältä, kun kirvelee ulkopuolelta.
Tosin mua ahdistaa niin, että voin pahoin ja kun voin pahoin viimeinen asia, mitä mä haluan on mennä pakkasen läpi kouluun. Pakkanen antaa mielenrauhan, että ei tarvitsekaan. (Lue: tekosyyn.) Jaksaa sietää. Ei sellaisen syksyn jälkeen. Ei sellaisen.
Eron jälkeen.
Mutta eteenpäin täytyis pystyä. Se on vaan aivokemiaa. On helpompi kestää. Ei mikään muu hulluus kuin riippuvaisuus voi saada ihmistä voimaan niin pahoin.
Ja mä vetäydyn lohduttautumaan yksinkertaisilla asioilla. Suklaata ja viimeinen Star Wars lähtee äsköisen suihkun jälkeen käyntiin. Kaivaudun vilttikerroksen sisälle ja suunnittelen päänmenoa sisaruksille. Yökyläilyä veljille, ruoanlaittoa yhdessä, pieniä juttuja.♥