Ihan perus. "Miten me ikinä syödään nää kahestaan? Hei joo kutsutaan pojat huomenna syömään! Ja eikös se serkku ja tyttöystävänsä asu myös ihan siinä lähellä?"
Nautiskeltiin kesäauringosta pihalla hurjan paljon. Mustakeltaraidallisten kaverien parveilusta vähemmän. Kaiken jutustelun ja tohinan, tulevaisuudesta pohtimisen seassa muistui mieleen ettei tää jatku loputtomiin. Tuntuu siltä, että joskus haluais elää ihan vielävaikka vain pikkuisen hitaammin. Näitä kesäpäiviä on niin vähissä, niin niin
vähän lomaa jäljellä. Mä en oo valmis koulua varten.
Koko odotuksen ajan kurkitaan kulisseista, hiirenhiljaa kuunnellaan jokaista sanaa, jokaista repliikkiä ja laulua. En halua menettää hetkeäkään "Mitähän katsojien mielissä liikkuu juuri nyt? Oi, nyt tulee se ihana kohta ja pian se toinen. " Muistetaan sanoja samalla ulkoa. Jännitetään suurella tunteella ja sitten ollaan yhtäkkiä lavalla.
Ja sitten se on jo ohi.
Ukkonen ja sade ryskäsi jostain kattoikkunan takaa. Ainoa valonlähde jo muutenkin aavemaisen elottomassa takahuoneessa. Pysähtyneeltä tuntunut tila.
Vieläkin on yksityiskohtia muisti tulvillaan. Mä olen samalla helpottunut ja rakastunut. Tähän tunnetilojen kirjoon. Ja helpottunut siitä, kun se on ohi. Ei enää pitkälti. Kolme näytöstä itsellä jäljellä ja se on kokonaan ohi.
"Kylkiluut n a r i s e v a t, .. kun ne puristaa mut pienimpään mahdolliseen kokoon."
Tämän harrastelijan digikameravehje (tai siis isoveljen). Meni ja hajosi.
Näihin mokoman laitteen ihan vikoihin otoksiin ja tunnelmiin sentään tallentui yksi harvinaisen paahtava juhannus. Niin me juhlattiin sen kaiken, tällä hetkellä epätodelliselta tuntuvan säkenöivän luonnon ja peltojen keskellä.
Rakastan. Aivan hurjan paljon. Tulkoon vaikka vettä kuin saavista kaatamalla.
Oi. Tulispa vettä kuin saavista kaatamalla. Sitten kun tänä kesänä mennään taas. Kaatosateessa savusaunominen tuoksuu ja kihelmöi aisteissa ihan omalla tavallaan.
Ja sitten tietenkin. Mummo on laittanut taas kakkukahvit ja me istutaan sen pienessä pirtissä uusina. Ihan lapsina jälleen
ja silti niin vanhoina kuin sama hetki on koettu aina uudelleen.
Kaikkia eri äkkilähtöjä puistoihin. Aurinko polttelee ja jossain ajatusten perällä mietin, että ollaan jotain aika pientä. Pieniä hetkiä meihin aurinko piirtelee ja jättää ne ärheiksi muistoiksi iholle.
Juhlistetaan sydämien pohjista. Niitä pienien hetkien kokonaisuuksia, joista koostutaan. Ja vaikka. Mun mielestä meidän pienien elämien pienet päätökset on vastuussa paljosta, vastuun kantaminen valuu harteilta aika helposti. Ehkä viemäriin tai pienempien harteiden kannettavaksi. Nostetaan vielä yhdet maljat!
Auringon kuumuus poskilla tuntuu.
Jopa pahalta.
Se muistuttaa lämpenevistä
kesistä
ja päätöksistä.
Niistä, joista koostutaan ja joilla tulevaisuutta rakennetaan.